Ratakiskoja ja/tai rakkautta?

Nikkilä seisoo risteyksessä, jossa vastakkain eivät ole vain bussi ja juna, vaan kaksi täysin erilaista visiota tulevaisuudesta. Toisessa kuvassa siintää "moderni", kiskoin saavutettava taajama, ja toisessa idyllinen maalaiskylä, jonka saavuttamiseen vaaditaan pian rapsakka polttoainebudjetti.

Valitettava tosiasia on valtion ja EU:n vahvistuneet toimet yksityisautoilun kustannusten kasvattamiseksi. Verotus nousee, sääntely tiukentuu ja liikkumisesta tehdään lähes ylellisyystuote. Vaikka kuinka haluaisimme kurvailun jatkuvan entiseen malliin, taloudellinen paine ajaa meidät teoriassa kohti joukkoliikennettä.

Sipoolle ja Nikkilälle tämä on raaka valinta ja ennen kaikkea sydämen asia. Köyhtyvässä Suomessa varakkaatkaan eivät välttämättä valitse asuinpaikkaa, jonne pääseminen vaatii jopa kaksi autoa perheeseen. Mutta tässä kolikossa on toinenkin puoli, se jota moni ei uskalla ääneen sanoa. Juna ei tuo tullessaan vain veronmaksajia. Se tuo mukanaan palan "suurta maailmaa". Tällä kertaa se ei välttämättä tarkoita pelkkää positiivista kasvua.

Monen sipoolaisen suurin pelko on, että juna-asema muuttuu levottomuuden keskittymäksi. Onko rautatie se kuuluisa "avoin ovi", joka murentaa Nikkilän turvallisuuden ja rauhan? Jos idylli särkyy ja turvattomuus hiipii kulmille, ihmiset alkavat etsiä uutta "turvasatamaa". Maksoi se autoilu sitten mitä tahansa. Turvallisuus on nimittäin ihmiselle lopulta tärkeämpää kuin halpa matkalippu.

Meidän on vaadittava sellaista kehitystä, jossa taloudellinen saavutettavuus ja mielenrauha kulkevat käsi kädessä. Muuten olemme rakentamassa vain kalliita raiteita paikasta, josta ihmiset haluavat lopulta paeta "turvaan" jonnekin muualle.

Sipoon sielu on sen rauhassa. Pidetään huoli, ettei sitä myydä ensimmäisen junalipun hinnalla.